Sain osallistua More Than Training Companyn kollegoiden kanssa vuorokauden mittaiseen suunnittelurupeamaan. Sykähdyttävin osa kohtaamistamme oli muutaman tunnin työpaja, jossa kysyimme itseltämme, mitkä ovat arvomme ja miten elämme niitä todeksi joka päivä. Iteratiivisen ja pervorehellisen keskustelun jälkeen päädyimme siihen, että arvomme ovat
- Rohkeasti haavoittuvainen
- Me
- Kohti Kasvua
Keskimmäisen arvomme nimi oli jossain vaiheessa joukkue, mutta Me tuntui lopulta väkevämmältä. Työpajan tiimellyksessä toimme esille esimerkkejä tilanteista, joissa arvomme ovat olleet vahvasti läsnä. Joukkueesta puhuessamme mieleeni pulpahti muisto armeija-ajoiltani. Olimme olleet taisteluharjoituksissa koko päivän. Harjoituksen vetäjä ilmoitti päivän päätteeksi, että seuraavaksi vuorossa oli pikamarssi muutaman kilometrin päähän kasarmille. Ilmoitus sai osakseen lähinnä epäuskoisia katseita, ja muutaman taistelijan huulilta taisi ilmoille päästä turhautuneita ähkäisyjäkin. Ohjaaja ilmoitti kuitenkin porkkanaksi, että voittajajoukkueen ei tarvitsisi suorittaa välinehuoltoa vaan sen jäsenet pääsisivät heti harjoituksen jälkeen Sotilaskotiin.
Antaakseni perspektiiviä palkinnon houkuttelevuudesta haluan kertoa, että harjoitus oli ollut hyvin fyysinen. Lisäksi satuin kuulumaan sinkojoukkueeseen ja tuohon aikaan (kauan sitten) olivat vielä käytössä raskaat singot, joiden kolmemetrisiin putkiin ammuttiin mustaruutipanoksia harjoituksissa. Paskalaakeiksi kutsutut panokset haisivat ikävältä ja irtosivat aika huonosti putkista, joten huollettavaa oli tarjolla yllin kyllin. Niinpä monissa meissä heräsi keskimääräistä kovempi kilpailuvietti, kun säntäsimme matkaan.
Ehdotin kovakuntoiseksi tietämälleni kaverille, että otamme singon vetääksemme. Matkan varrella napsimme liian lujaa liikkeelle lähteneitä kilpailevia joukkueita kiinni yhden toisensa jälkeen. Maalimme oli jyrkän ja pitkän mäen laella Vekaranjärven laitimmaisen komppanian pihassa. Mäessä puuskutimme raskaasti, mutta onnistuimme siirtymään keulapaikalle ja saapumaan ensimmäisenä paikalle. Ylpeyttä äänessäni napsautin asennon ja ilmoitin harjoituksen johtajalle joukkueemme olevan paikalla. Upseeri katsoi minua hetken ja pudisteli sitten päätään sanoen: ”Oletteko sitä mieltä, että koko joukkueenne on nyt paikalla? Minusta ei näytä siltä.” Katselin hetken ympärilleni ja tein karmaisevan havainnon: yksi oli joukosta poissa. Seurasi sekaannusta ja paljon kysymyksiä. Ehkä jokunen syytöskin. Taisimme lähteä puuttuvaa joukkuetoveria etsimäänkin. Joka tapauksessa ennen kuin olimme täysilukuisena paikalla ja sain tehdä ilmoituksen johtajalle uudelleen, muut joukkueet olivat voittaneet meidät.
Harjoitusta johtanut upseeri katsoi minua silmissään viisautta. Ei vahingoniloa eikä pahansuopuutta. Ehkä rahtunen empatiaa kuitenkin, sillä hän tiesi sen, minkä minäkin pian tajusin. Tätä opetusta ei tarvitsisi Lintuselle toistaa vaan sen oppi kerrasta. Joukkue on maalissa vasta sitten, kun sen viimeinenkin jäsen on maalissa. Ei yhtään aikaisemmin.
Jaoin työpajassa tarinani MTTC:n kollegoilleni ja nyt halusin jakaa sen myös sinulle. Miten tämä arvo sitten näkyy meidän arjessamme? Todellisen joukkueen mitta on se, mitä tapahtuu, kun kaikki ei mene niin kuin olisimme halunneet. Välillä tuntuu, että kauppa ei käy tai tulee muita turhautumisia. Yrittäjän arjessa voi olla tarjolla runsaasti riittämättömyyden tunnetta – jopa pelkoa. Silloin todellinen joukkue pitää omistaan huolta ja varmistaa, että viimeinenkin pääsee perille. Siksi yksi arvoistamme on Me.
